Aamukahvi tai aamurööki. Laitat ennemmin juuston kinkun päälle leivällä. Ostat aina ruskeet kengät. Nämä ovat tapoja. Meet röökille heti seksin jälkeen tai käytät aina väriltään samat alusvaatteet.. Ne on tapoja mihin on jääny kiinni. Eikä ne tee pahaa kellekään. Mutta mitäs kun mennään vähä vakavempiin asioihin? Esim alkoholi? Ekaks otetaan pari kaljaa parina iltana viikossa. Sitten se meneeki että otetaan vähä enemmän, vähä useammin ja loppujen lopuksi ollaan ihan tuiterissa 7 päivää viikossa..? Mitäs sitten? Kuka auttaa sua päästä siitä irti? Joku jonka takia olet valmis lopettamaan..
Mites kun tapaan jonkun ihmisen, jonka vuoksi voisin luopua menneisyydestäni, mutta en vaan kykene tekee sitä päätöstä? Mites kun menneisyys ei ole vaan sitä, menneisyys, vaan myös tulevaisuus ja tietenki nykyhetki? Miten kukaan pystyy yksin tekee sen radikaalisen liikkeen ja päästä irti ja luopua tavasta? Mä lopetin röökinpolton miehen takia, mutta siinä ei ole samanlaista tunnesidettä kun esimerkiksi toisessa ihmisessä. Et sä voi ihmistä noin vaan sulkea pois elämästä vaikka kuinka halusit! Eikä ihmistä voi edes verrata mihinkää esineeseen tai edes eläimeen. Ihminen on ihminen.
Mutta miten voit luopua jostain niin tärkeästä? Ja mistä tietää, miksi ei voi päästä irti? Onko kyseessä riippuvuus, tapa? Vai onko se pakkomielle? Vai..onko se sitä, mitä et uskalla myöntää..onko se rakkautta? Voitko sä rakastaa ihmistä, joka on satuttanu sua enemmän kun kukaan koskaan ikinä ennen? Voitko rakastaa ihmistä, joka tekee sut surulliseks, vihaseks, epätoivoseks ja katkeraks joka kerta kun kuulet sen äänen, näät sen kasvot, haistat sen tuoksun? Voitko rakastaa ihmistä, jota vihaat? Voitko vihata ihmistä jota rakastat?
Mä mietin omaa tilannettani (taas, oonpa itsekäs). Oon yrittäny miettiä ja pohtia asioita, mutta mihinkää tulokseen en tule ikinä. Mulla on sellanen tilanne, että pitäis päästä eroon yhdestä asiasta, mut en vaa osaa. Pohdittuani asiaa, tuntuu siltä, että en oikeen uskalla enkä ihan täysillä halua edes. Osa tästä kaikesta johtuu luultavasti paniikista. Taidan kärsiä lievästä sitoutumiskammosta. Ajattelen, että kun mulla on nyt tää yks mies ja tunteet on aika julmetun vahvat jo nyt (se on ihan molemminpuolista, ihme kyllä), niin jos ja kun me solmitaan elämämme yhteen, niin mä oon sit vaan sen. Kyse ei ole nyt siitä että haluaisin olla vapaa ja panna kaikki mikä liikkuu, vaan siitä, että minun pitää tottua ajatukseen että olen taas "sidottu". Olen tietyllä tavalla tilivelvollinen toiselle ihmiselle. Mun pitää jakaa kaikki ilot ja surut toisen kanssa. Arvostaa, rakastaa, huolehtia toisesta ja tukee sitä niin hyvinä ku huonoinaki aikoina (toi kuulosti jo hääpuheelta..) Ja mä haluan! Musta tuntuu, että oikeesti taidan haluta tätä kaikkea tän yhden kanssa, mutta en ole varma pystynkö oikeasti. Viimenen asia mitä haluan on ikinä satuttaa tätä ihmistä!
Nyt kysyn yleistä mielipidettä teiltä, jotka tätä lukee: Jos mulla on keino päästä irti ja "hävittää" tämä mun menneisyys, niin teenkö sen vaikka se saattaa satuttaa ei vaan mua, vaan muitakin ihmisiä?
Annan oman neuvoni nyt teille, heti kun huomaatte jäävänne kiinni johonki asiaan, mikä ei ole hyväksi teille, lopettakaa se saman tien. Ihan HETI! Voin sanoa, että vaikka poltin helvetin monta vuotta, niin sen lopettaminen on vitun paljon helpompaa kun tunteensa kahliminen ja peittäminen.
Älä IKINÄ satuta ihmistä josta välität.
Älä IKINÄ anna ihmisen josta välität, satuttaa sua, silloin se ei tunne samoin eikä myöskään ole sen arvoinen. Kukaan mies ei ikinä ole sun kyyneltesi arvonen, mutta jos itket, näytä se!
Ja naiset: muistakaa että kukaan mies ei ole ikinä tarpeeksi hyvä, mutta ei ne sonnitkaan kato lehmän naamaa.
J-Love kiittää taas<3
