Tulee aikoja kun me halutaan jotain uutta. Kotiin halutaan uudet verhot tai uuden maton, tai sit tehdään vähä isompi vessaremontti. Tai sit tehdään vaatekaappiin täydellinen inventaario, kaikki vanhat vaatteet UFFiin tai kavereille ja laiheliinifarkuista jätetään kaapin perälle vaan yhdet parit.
Sitten on se, kun pohditaan mihin sitä on elämässään tultu. Mitä on rakkauselämässään ja työelämässään saavuttanut. Mikä on oma asema työpaikassaan ja missä se oli vuosi sitten. Ja sit päätetään että halutaan tehä jotain uutta ja mietitään miten päästään hippasen ylöspäin ns palkkalistoilla. Ja se rakkauselämä.. Edelleen sinkku, ihan niiku vuosiki sitten. Yksin en oo vaikka oon yksinäinen..eiku, menikö se just toiste päin? Yksinäinen en oo vaikka oon yksin? Mietitään mikä on se oma, henkilökohtainen numero. Seksikumppaneiden numero ja missä ajassa ne on tullut ja todetaan että "hitto mä oon lumppu". Tai miehenä et "Voi jumalauta mä oon kova panomies!"
Tulee se vaihe, jolloin halutaan jotain uutta. Muutosta elämään. Mitä silloin pitää tehä? Odottaa että se vaihe menee ohi, vaiko oikeesti tehdä jotain. Uus työpaikka ei oo mikää helppo asia, kuten ei myöskää muutto esim uuteen kaupunkii, mutta ei ne mahdottomia ole. Jotainhan on pakko tehä jos tuntuu että kaikki mitä näät muistuttaa vaan kaikesta paskasta. Ei ihminen voi elää jos joka helvetin patsas ja puu pihalla tuo mieleen "sen illan mitä ei ois ikinä pitäny tapahtua" tai siitä "miehestä joka repii sun sydäntäs repäleiks". Mihin muutokseen ihminen on oikeesti valmis? Uskaltaako muuttaa toiseen kaupunkii jossa ei tunne ketään? Uskaltaako alottaa uuden elämän jopa uudessa massa?
Sanotaan että pitää elää unelmaansa, eikä unelmoida elämäänsä, mutta aina se ei ole niin helppoa. Välillä tekee väärän päätöksen oikeasta syystä, tai sit oikean päätöksen, väärästä syystä. Ja se kun selviää vasta kun on liian myöhästä, yleensä. Elämä kun on vaan päätöksiä täynnä ja ne pitää tehä yleensä järjen pohjalla, mutta silloin kun on niiku minä, eli tunne-ihminen, sitä tekee väärät päätökset vääristä syistä, ja siitä kärsii jopa muutki kun vaan minä.
Se on vaan niin, että elämä on hiton vaikeeta, se on se kuoleminen mikä on helppoa. Meidän jokaisen pitää elää eämäämme niiku itse halutaan ja ottaa mukaan parhaimmat muistot ja hylkää ne paskimmat (jos joku siihen pystyy niin saa antaa vinkkejä koskä hitto mä oon yrittäny, mutta epäonnistun koko ajan).
Ja mä tiien että meillä jokaisella on heikkoja hetkiä, mut eiks niitten pitäis olla just sitä? Hetkiä? Ei kuukausikaupalla kestäviä kausia? Mä jatkan nyt elämäni suunnittelua ja ämpärin edessä päivystämistä..
Tunteella J-Love<3
