Little piece of my pain. .

Mä en ikinä saanu sitä viimeistä suudelmaa. En sitä viimeistä katsetta tai kosketusta. En saanut tarinalleni sitä "oikeeta" loppua.

Mitä se tarkottaa, että se ei mitään vastaa siihen viestiin? Eikö se halua? Eikö se uskalla vai eikö sitä vittu vaan kiinnosta? Mitä mä oon ikinä tehny pahaa sille? Mä tiedän, olen antanut sen määräillä ja itse olen soppani keittäny, mutta mä en vaa voi mun tunteille mitään. Eikä kukaa voi pelkästää mua syyttää. Jari on sairas. Sille on luotu se "lahja" jossa kaikki siinä ihmisessä viehättää toisia. Naisia siis enimmäkseen (mun tietääkseni). Sen silmät, sen ääni, sen tuoksu. Sen tapa puhua ja sen äänensävy. Joo, sen äänensävy.. se on aina jotenki rauhallinen ja rauhoittava. Ikinä se ei pahemmin korottanu edes mulle ääntään, vaikka mä hyvin selvästi (päissäni ja vihasena ku ampiainen) huusin ja valittelin sille kaikesta mikä mua siinä ihmisessä ärsytti. Silti, silti se ei ikinä huutanu mulle..

Siitä on nyt kulunut kolme päivää kun laitoin sille sen viestin. Eikä mitää. Ei yhtään mitään. Tää tarkottaa vaan ilmeisesti sitä, että se ei oo ikinä välittäny. Tyhmä minä. Tyhmä minä ku luulin, että ehkä se edes vähäsen tykkäs musta. Mut ei. TYHMÄ!! Että ihminen voi tuntea näin paljon raivoa! Miten voiki olla näin hiton vihanen. Perkele! Jos mä pystyisin selittää ja sanoilla kuvailla miltä musta tuntuu tekisin sen. Jos löytäisin tarpeeks sanoja, kertoisin miten paljon vihaan itseäni tällä hetkellä. Miten mua kuvottaa oma itseni ja miten mä itken joka vitun päivä. Itken koska toivoisin että voisin paeta. Paeta pois täältä. Juosta kauas pois. Mä haluan unohtaa Jarin. Haluan unohtaa että olen ikinä tavannu sen. Haluan pyyhkiä kaikki muistot siitä ihmisestä, ihan siitä ekasta kerrasta lähtien. Sillo ku olin vaan säälittävä teini Helsingin keskustassa.. Haluan unohtaa sen kasvot, sen äänen ja sen koko olemassaolon! Sen autojen merkin ja värit. Haluan unohtaa sen pojan nimen ja sen kasvot..sen suloiset kasvot, jotka valitettavasti muistuttaa aivan liian paljon isäänsä. En halua ikävöidä sitä ihmistä enää. Ikinä.

Moni ajattelee nyt mielessään että mun pitää vaa unohtaa se ja jatkaa eteenpäin. Että se ei ole mun arvonen ja mä ansaitsen parempaa. Että se on kusipää ja sairas ihminen joka joskus saa maistaa omaa lääkettään. Että mä oon nuori, nätti ja hieno nainen ja saan elämältä niin paljon enemmän irti, kun se ei ole sitä sotkemassa. Kaikki tämä pitää varmasti paikkaansa, mutta mä tarviin aikaa. Tarvitsen aikaa surra. Aikaa!! Vaikka Jari onki paska kusipää, niin mä rakastan sitä paskaa kusipäätä! Noni, sanoin sen..rakastan sitä. Enkä mä voi sille mitää. Mä suren nyt niin kauan ku musta tuntuu että mun pitää, ja sit jatkan elämääni kun musta tuntuu että olen valmis. En ole säälittävä, olen vaan nainen. Mulla on tunteet, enkä todellakaan pelkää näyttää niitä. Mitä ihmiset voi olettaa jos mä kolme päivää sitten tein sen. Poistin elämästäni rakastamani ihmisen. Kolme päivää..KOLME!! Siinä menee kahen ja puolen vuoden jälkee, hippasen enemmän ku kolme päivää että mä pääsen tän yli.

En oo ikinä pahemmin nähny siitä unta. Varmaan koska olen puhunut ja koko ajan käsitelly asioita siihen liittyen ja aina tienny että mä vielä sen nään.. Nyt olen. Nyt se on tullut mun uniin. Heräsin viime yönä siihen, että mun rintaa ahdisti. Sattu. Se ei ollu kivaa. Vaikka mä tiedän että mä tein oikein, en silti ymmärrä miks mua sattuu. Mä näen sen auton mun pihalla aina ku meen ulos, vaikka eihän se sielä ole. Mä nään sen pojan juoksevan tarhan pihalla, mut eihän sekään ole totta. Nään harhoja. Toivon näkeväni sen, vaikka en halua mutta haluan. Onko siinä mitää järkee? Ei varmaa. Mulla on ikävä sitä. Sen huulia, sen örinää ja ujoa olemusta mun sängyllä. Sen lähes täydellisiä pakaroita ja normaalia, mutta silti seksikästä paljasta vartaloa. Sairasta. Ehkä mä olenki se sairas eikä se..?

Mä toivon, että joku päivä, joskus tulevaisuudessa, mä voin ajatella sitä ihmistä samalla tavalla, ku ketä tahansa ex-panoo. Toivon että joskus pääsen tän yli. Toivon että löydän hyvän miehen mulle ja mun lapselleni. Lapseni takia tämän teen. Ja hyvä niin, ilman häntä en tähän edes pystyis. Toivon että unohdan sut Jari. Toivon että "vaimosi" saa tietää sun touhuista ja tekee siitä lopun. Toivon, että se ei anna sun kasvattaa pojastas samanlaista. Toivon, että et tee tätä samaa toisille naisille, koska tää sattuu. Sattuu muuten aika helvetisti.

Toivon että joskus, en enää ikävöis sua Pe..Jari</3

Pakottava tarve jakaa elämääni teidän kanssa.

Mä en osaa selittää miltä musta tuntuu. Tiedätte sen olon ku heräätte ja aurinko paistaa, linnut laulaa ja lapset leikkii pihalla. Se on kesäloman eka päivä ja ei edes taivas ole rajana. Olet edellisyönä saanut erittäin hyvää sexiä ja heräät täydellisen tyydytettynä.. Siltä musta tuntuu. Olen onnellinen. En tosin ole sexiä saanut, kesäloma on menny jo eikä linnutkaa pahemmin enää laula, mutta olen iloinen. Miksi? Minusta tulee äiti. Näin raskauden puolessa välissä alan jo päästä oikeeseen vireeseen. Osaan vihdoin nauttia tästä kaikesta. Maha kasvaa ja tunnen jo Sintin liikkeet suht hyvin, ja aika villi taapero sielt on tulossa. Mistäköhän on sen perinny?

Mitä pitemälle tää menee, sen enemmän mä mietin omaa elämääni ja tulevaisuutta. Olen aina "panikoinu" sitä että en löydä itelleni miestä, mutta olen tajunnut, että en minä tarvitse miestä. Tottakai se ois "aivan ihanaa" kun se oma mies ois mukana kasvattamassa lasta ja kävis töissä ja blaa blaa blaa, mutta ehkä se ei ole mun juttu? En ole ikinä ajatellu itelleni sitä häpifämilliä, eli ehkä se ei ole vaan mua varten. Kyllä mulla tulee olemaan rankkaa, tiedän, mutta mä pärjään koska mun on pakko ja olen päättänyt pärjätä. Jos luit edellisen tekstin Jarista (Itsekö aiheutettu kipu?) voi olla että mietit mikä se tilanne on, niin voin sanoa että se on aika sama edelleen. Olen kyllä tehnyt selväks mitä MINÄ haluan ja tarvitsen, ja jostai kumman syystä ei ole hirveesti miehestä kuulunut.. Mutta ajatelkaa, Jari rupes pätemään mulle lapsista. Se rupes moralisoimaan mulle miten vitun vaikeeta se on kasvattaa lasta. Mitä vittua oikeesti! Mun mielestä se on viimeinen ihminen maan päällä, jolla on mitään oikeutta antaa mulle neuvoja, varsinkaan mitä tulee lapsiin ja perhe-elämään! Se on itse aiheuttanut itselleen kaiken paskan. Ei se oo mun vika, että se on käyny panee tyttöj ilman suojaa ja ne on tullu raskaaksi ja päättänyt pitää lapsen. Mä oon ihan tarkasti tiennyt mihin mä ryhdyn, ja edelleen, kyllä mä tiedän että yksin se on vaikeeta, mutta mulla on erinoimainen tukiverkko allani plus, lapsella on isä. Isä joka on rakastava, huolellinen, tunnollinen ja OSAA OTTAA VASTUUTA. Jari sano mulle että se toivoo että mulla on joku jolle soittaa että tulee auttaa mua kolmen aikaa yöllä, ku mun pää ei enää kestä vauvan itkua. Just joo. soitanpa sille sit, Jarille. Sillä on kokemusta. "Meillä oli ihan vitun rankkaa, vaikka meitä oli kaks.." Mitä sitten? Kiva että oot huolissas ja "välität", mutta ei tartte alkaa heti kaataan mun unelmia ja toiveita. Jari tietää miten paljon mä tätä haluan. Jos se haluaa auttaa tai tukea mua, niin voi sen tehä toisellakin tavalla..

Jotenki millään ei ole mitään väliä enää. Se on minä ja Sintti, nyt ja aina. Mitään muuta en ole ikinä toivonut. Elämäni muuttuu, eikä se ole paha asia. Saan uutta perspektiiviä elämään ja osaan suhtautua eri tavalla tiettyihin asioihin. Elämäni tavoite on tulevaisuudessa lapseni onnellisuus. Minä olen kakkosena, laspeni ykkösenä ja kaikki muut meidän jälkeen.

En tiedä mikä on tän tekstin pointti, mutta jotenki halusin vaan kirjottaa. Haluan että kaikki tietää miten onnellinen mä oon. Vaikka mulla on iso ikävä vanhoja aikoja ja hetkiä ja haluisin että jotkut asiat ois niiku ennen, mikään ei saa mua katumaan tätä mitä nyt teen. Mulla on uusi elämä alkamassa ja mä niin toivon että kaikki mulle tärkeät ihmiset pysyvät mun mukana. Mun ja lapseni mukana. Haluan jakaa tän tunteen ja kokemuksen ihmisten kanssa, joita mä rakastan. Jos jotakin ei kiinnosta, voit mun puolesta suksii niin syvälle vittuun että työnnyt ulos punapersepaviaanin perseestä. Ei pahalla.

Jätetään tää tällä kertaa tähän. .

<3:lla J-Love