Mä en osaa selittää miltä musta tuntuu. Tiedätte sen olon ku heräätte ja aurinko paistaa, linnut laulaa ja lapset leikkii pihalla. Se on kesäloman eka päivä ja ei edes taivas ole rajana. Olet edellisyönä saanut erittäin hyvää sexiä ja heräät täydellisen tyydytettynä.. Siltä musta tuntuu. Olen onnellinen. En tosin ole sexiä saanut, kesäloma on menny jo eikä linnutkaa pahemmin enää laula, mutta olen iloinen. Miksi? Minusta tulee äiti. Näin raskauden puolessa välissä alan jo päästä oikeeseen vireeseen. Osaan vihdoin nauttia tästä kaikesta. Maha kasvaa ja tunnen jo Sintin liikkeet suht hyvin, ja aika villi taapero sielt on tulossa. Mistäköhän on sen perinny?
Mitä pitemälle tää menee, sen enemmän mä mietin omaa elämääni ja tulevaisuutta. Olen aina "panikoinu" sitä että en löydä itelleni miestä, mutta olen tajunnut, että en minä tarvitse miestä. Tottakai se ois "aivan ihanaa" kun se oma mies ois mukana kasvattamassa lasta ja kävis töissä ja blaa blaa blaa, mutta ehkä se ei ole mun juttu? En ole ikinä ajatellu itelleni sitä häpifämilliä, eli ehkä se ei ole vaan mua varten. Kyllä mulla tulee olemaan rankkaa, tiedän, mutta mä pärjään koska mun on pakko ja olen päättänyt pärjätä. Jos luit edellisen tekstin Jarista (Itsekö aiheutettu kipu?) voi olla että mietit mikä se tilanne on, niin voin sanoa että se on aika sama edelleen. Olen kyllä tehnyt selväks mitä MINÄ haluan ja tarvitsen, ja jostai kumman syystä ei ole hirveesti miehestä kuulunut.. Mutta ajatelkaa, Jari rupes pätemään mulle lapsista. Se rupes moralisoimaan mulle miten vitun vaikeeta se on kasvattaa lasta. Mitä vittua oikeesti! Mun mielestä se on viimeinen ihminen maan päällä, jolla on mitään oikeutta antaa mulle neuvoja, varsinkaan mitä tulee lapsiin ja perhe-elämään! Se on itse aiheuttanut itselleen kaiken paskan. Ei se oo mun vika, että se on käyny panee tyttöj ilman suojaa ja ne on tullu raskaaksi ja päättänyt pitää lapsen. Mä oon ihan tarkasti tiennyt mihin mä ryhdyn, ja edelleen, kyllä mä tiedän että yksin se on vaikeeta, mutta mulla on erinoimainen tukiverkko allani plus, lapsella on isä. Isä joka on rakastava, huolellinen, tunnollinen ja OSAA OTTAA VASTUUTA. Jari sano mulle että se toivoo että mulla on joku jolle soittaa että tulee auttaa mua kolmen aikaa yöllä, ku mun pää ei enää kestä vauvan itkua. Just joo. soitanpa sille sit, Jarille. Sillä on kokemusta. "Meillä oli ihan vitun rankkaa, vaikka meitä oli kaks.." Mitä sitten? Kiva että oot huolissas ja "välität", mutta ei tartte alkaa heti kaataan mun unelmia ja toiveita. Jari tietää miten paljon mä tätä haluan. Jos se haluaa auttaa tai tukea mua, niin voi sen tehä toisellakin tavalla..
Jotenki millään ei ole mitään väliä enää. Se on minä ja Sintti, nyt ja aina. Mitään muuta en ole ikinä toivonut. Elämäni muuttuu, eikä se ole paha asia. Saan uutta perspektiiviä elämään ja osaan suhtautua eri tavalla tiettyihin asioihin. Elämäni tavoite on tulevaisuudessa lapseni onnellisuus. Minä olen kakkosena, laspeni ykkösenä ja kaikki muut meidän jälkeen.
En tiedä mikä on tän tekstin pointti, mutta jotenki halusin vaan kirjottaa. Haluan että kaikki tietää miten onnellinen mä oon. Vaikka mulla on iso ikävä vanhoja aikoja ja hetkiä ja haluisin että jotkut asiat ois niiku ennen, mikään ei saa mua katumaan tätä mitä nyt teen. Mulla on uusi elämä alkamassa ja mä niin toivon että kaikki mulle tärkeät ihmiset pysyvät mun mukana. Mun ja lapseni mukana. Haluan jakaa tän tunteen ja kokemuksen ihmisten kanssa, joita mä rakastan. Jos jotakin ei kiinnosta, voit mun puolesta suksii niin syvälle vittuun että työnnyt ulos punapersepaviaanin perseestä. Ei pahalla.
Jätetään tää tällä kertaa tähän. .
<3:lla J-Love
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti