So far, so good..

Aurinko paistaa ja ulkona on pikku pakkanen. Ihan kiva päivä. Tänään on hieno päivä muutenki; mulla on vapaata ja meillä on vauvan kanssa enää noin 16 viikkoa ennen kun tapaamme. 16 viikkoa niin saan pitää mun omaa lasta sylissä ja rakastaa häntä niin paljon ku mulla rakkautta riittää! Mikä fiilis hei!!

   
     Mutta tässä päivässä on muutakin. Tänään on maanantai. Muistaako joku mitä tapahtui muutama viikko sit? No mä selvennän nii ei kenenkää tartte miettiä. Tänään, tasan viisi viikkoa takaperin, jätin jotain rakasta taakseni. Jep. Siitä on tänään viis viikkoo ku "poistin 'Jarin' " mun elämästä. Ei tunnu niin pitkältä mut samalla tuntuu että siitä ois ikuisuus. Mä vähä mietin tässä että jos Jari on lukenu näit mun tekstejä, niin mitä se oikee kelaa näistä.. Mutta onko sillä väliä? Jos se luulee että itken sen perää joka päivä ja ikävöin sitä iltaisin, niin luulkoot. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin. En kiellä ettenkö ikävöis sitä. Kaikki mun ympärillä muistuttaa siitä, ihan kaikki. En kiellä ettenkö ois surullinen siitä että sen menetin, mutta elämä jatkuu. Mua  vituttaa että tää meni näin, koska haluaisin että se näkee tän mun raskauden. Se kun niin sano ja varotti että on vaikeeta lapsen kaa "varsinkin yksin", niin mä haluaisin pitää sen lähellä että se näkee että kyllä mä selviän. On lapsella kuitenki isä. Isä joka huolehtii niin lapsesta kun myös minusta. Oisin halunnu että se on mukana, vaikka vähä kauempana, mutta silti mukana. Ja mä luulin että se jätkä ois oikeesti ollu osa mun elämää vähä niiku aina..outoa? Jotenki en osannu ikinä kuvitella elämää ilman sitä...enkä kyllä osaa vieläkään.  Fuck. Tää tuntuu melkein pahemmalta ku ero eksästä, ja se tuntu pahalta. Mutta sillo mä halusin sitä ja meijän suhde oli jo kuollu.. Mutta tän kans..en oikeesti halunnu "eroa". Ja sen takia tää varmaa onki vaikeeta. Mutta se on oikein. Jos oon ihan rehellinen, niin toivon kyllä todella hartaasti että se vielä ilmottaa itsestään jotain joskus. Haluan olla sen kaa väleissä ja haluan jopa että se joskus näkee mun lapsosen. Mun aikaansaannoksen :D Kuulostaa hullulta, tiedän, mut minkäs teet. Ja kuka mua muka ens kesänä kuskaa yöllä paikasta toiseen kun vauva on hoidossa ja mä pääsen viihteelle? Oi voi..


Mulla on vaan niin ikävä sitä. Myönnän. Mutta syytän hormooneja suurimmasta osasta! Mä tuun hulluks näitten kaa! Nykyään räjähdän ihan pikkuasioista. Asiakkaatkin on töissä vielä idioottimaisimpia ku ennen, aargh! Onneks ei oo enää ku kuus viikkoa töitä! Aaah!



On yks laulu, joka kuvastaa aika hyvin mitä tunnen. Siinä sanat on helpot ja yksinkertaiset, mutta ne on selkeät eikä jää mitään arvelun varaan. Se ku sanoin, että kaikki mun ympärillä muistuttaa siitä ihmisestä ja meijän yhteisistä hetkistä, niin tää laulu vaan jotenki osuu niin oikeaan. Olen kuunnellut tätä laulua monen monta kertaa jo vuosien ajan, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt mitä se tarkottaa. Vasta nyt, se sai oikean merkityksen. Annan laulun puhua puolestaaan. Ja tässä se on.. Ole hyvä Kaija.
  http://www.youtube.com/watch?v=cemgGZ2HuYE

Little piece of my pain. .

Mä en ikinä saanu sitä viimeistä suudelmaa. En sitä viimeistä katsetta tai kosketusta. En saanut tarinalleni sitä "oikeeta" loppua.

Mitä se tarkottaa, että se ei mitään vastaa siihen viestiin? Eikö se halua? Eikö se uskalla vai eikö sitä vittu vaan kiinnosta? Mitä mä oon ikinä tehny pahaa sille? Mä tiedän, olen antanut sen määräillä ja itse olen soppani keittäny, mutta mä en vaa voi mun tunteille mitään. Eikä kukaa voi pelkästää mua syyttää. Jari on sairas. Sille on luotu se "lahja" jossa kaikki siinä ihmisessä viehättää toisia. Naisia siis enimmäkseen (mun tietääkseni). Sen silmät, sen ääni, sen tuoksu. Sen tapa puhua ja sen äänensävy. Joo, sen äänensävy.. se on aina jotenki rauhallinen ja rauhoittava. Ikinä se ei pahemmin korottanu edes mulle ääntään, vaikka mä hyvin selvästi (päissäni ja vihasena ku ampiainen) huusin ja valittelin sille kaikesta mikä mua siinä ihmisessä ärsytti. Silti, silti se ei ikinä huutanu mulle..

Siitä on nyt kulunut kolme päivää kun laitoin sille sen viestin. Eikä mitää. Ei yhtään mitään. Tää tarkottaa vaan ilmeisesti sitä, että se ei oo ikinä välittäny. Tyhmä minä. Tyhmä minä ku luulin, että ehkä se edes vähäsen tykkäs musta. Mut ei. TYHMÄ!! Että ihminen voi tuntea näin paljon raivoa! Miten voiki olla näin hiton vihanen. Perkele! Jos mä pystyisin selittää ja sanoilla kuvailla miltä musta tuntuu tekisin sen. Jos löytäisin tarpeeks sanoja, kertoisin miten paljon vihaan itseäni tällä hetkellä. Miten mua kuvottaa oma itseni ja miten mä itken joka vitun päivä. Itken koska toivoisin että voisin paeta. Paeta pois täältä. Juosta kauas pois. Mä haluan unohtaa Jarin. Haluan unohtaa että olen ikinä tavannu sen. Haluan pyyhkiä kaikki muistot siitä ihmisestä, ihan siitä ekasta kerrasta lähtien. Sillo ku olin vaan säälittävä teini Helsingin keskustassa.. Haluan unohtaa sen kasvot, sen äänen ja sen koko olemassaolon! Sen autojen merkin ja värit. Haluan unohtaa sen pojan nimen ja sen kasvot..sen suloiset kasvot, jotka valitettavasti muistuttaa aivan liian paljon isäänsä. En halua ikävöidä sitä ihmistä enää. Ikinä.

Moni ajattelee nyt mielessään että mun pitää vaa unohtaa se ja jatkaa eteenpäin. Että se ei ole mun arvonen ja mä ansaitsen parempaa. Että se on kusipää ja sairas ihminen joka joskus saa maistaa omaa lääkettään. Että mä oon nuori, nätti ja hieno nainen ja saan elämältä niin paljon enemmän irti, kun se ei ole sitä sotkemassa. Kaikki tämä pitää varmasti paikkaansa, mutta mä tarviin aikaa. Tarvitsen aikaa surra. Aikaa!! Vaikka Jari onki paska kusipää, niin mä rakastan sitä paskaa kusipäätä! Noni, sanoin sen..rakastan sitä. Enkä mä voi sille mitää. Mä suren nyt niin kauan ku musta tuntuu että mun pitää, ja sit jatkan elämääni kun musta tuntuu että olen valmis. En ole säälittävä, olen vaan nainen. Mulla on tunteet, enkä todellakaan pelkää näyttää niitä. Mitä ihmiset voi olettaa jos mä kolme päivää sitten tein sen. Poistin elämästäni rakastamani ihmisen. Kolme päivää..KOLME!! Siinä menee kahen ja puolen vuoden jälkee, hippasen enemmän ku kolme päivää että mä pääsen tän yli.

En oo ikinä pahemmin nähny siitä unta. Varmaan koska olen puhunut ja koko ajan käsitelly asioita siihen liittyen ja aina tienny että mä vielä sen nään.. Nyt olen. Nyt se on tullut mun uniin. Heräsin viime yönä siihen, että mun rintaa ahdisti. Sattu. Se ei ollu kivaa. Vaikka mä tiedän että mä tein oikein, en silti ymmärrä miks mua sattuu. Mä näen sen auton mun pihalla aina ku meen ulos, vaikka eihän se sielä ole. Mä nään sen pojan juoksevan tarhan pihalla, mut eihän sekään ole totta. Nään harhoja. Toivon näkeväni sen, vaikka en halua mutta haluan. Onko siinä mitää järkee? Ei varmaa. Mulla on ikävä sitä. Sen huulia, sen örinää ja ujoa olemusta mun sängyllä. Sen lähes täydellisiä pakaroita ja normaalia, mutta silti seksikästä paljasta vartaloa. Sairasta. Ehkä mä olenki se sairas eikä se..?

Mä toivon, että joku päivä, joskus tulevaisuudessa, mä voin ajatella sitä ihmistä samalla tavalla, ku ketä tahansa ex-panoo. Toivon että joskus pääsen tän yli. Toivon että löydän hyvän miehen mulle ja mun lapselleni. Lapseni takia tämän teen. Ja hyvä niin, ilman häntä en tähän edes pystyis. Toivon että unohdan sut Jari. Toivon että "vaimosi" saa tietää sun touhuista ja tekee siitä lopun. Toivon, että se ei anna sun kasvattaa pojastas samanlaista. Toivon, että et tee tätä samaa toisille naisille, koska tää sattuu. Sattuu muuten aika helvetisti.

Toivon että joskus, en enää ikävöis sua Pe..Jari</3

Pakottava tarve jakaa elämääni teidän kanssa.

Mä en osaa selittää miltä musta tuntuu. Tiedätte sen olon ku heräätte ja aurinko paistaa, linnut laulaa ja lapset leikkii pihalla. Se on kesäloman eka päivä ja ei edes taivas ole rajana. Olet edellisyönä saanut erittäin hyvää sexiä ja heräät täydellisen tyydytettynä.. Siltä musta tuntuu. Olen onnellinen. En tosin ole sexiä saanut, kesäloma on menny jo eikä linnutkaa pahemmin enää laula, mutta olen iloinen. Miksi? Minusta tulee äiti. Näin raskauden puolessa välissä alan jo päästä oikeeseen vireeseen. Osaan vihdoin nauttia tästä kaikesta. Maha kasvaa ja tunnen jo Sintin liikkeet suht hyvin, ja aika villi taapero sielt on tulossa. Mistäköhän on sen perinny?

Mitä pitemälle tää menee, sen enemmän mä mietin omaa elämääni ja tulevaisuutta. Olen aina "panikoinu" sitä että en löydä itelleni miestä, mutta olen tajunnut, että en minä tarvitse miestä. Tottakai se ois "aivan ihanaa" kun se oma mies ois mukana kasvattamassa lasta ja kävis töissä ja blaa blaa blaa, mutta ehkä se ei ole mun juttu? En ole ikinä ajatellu itelleni sitä häpifämilliä, eli ehkä se ei ole vaan mua varten. Kyllä mulla tulee olemaan rankkaa, tiedän, mutta mä pärjään koska mun on pakko ja olen päättänyt pärjätä. Jos luit edellisen tekstin Jarista (Itsekö aiheutettu kipu?) voi olla että mietit mikä se tilanne on, niin voin sanoa että se on aika sama edelleen. Olen kyllä tehnyt selväks mitä MINÄ haluan ja tarvitsen, ja jostai kumman syystä ei ole hirveesti miehestä kuulunut.. Mutta ajatelkaa, Jari rupes pätemään mulle lapsista. Se rupes moralisoimaan mulle miten vitun vaikeeta se on kasvattaa lasta. Mitä vittua oikeesti! Mun mielestä se on viimeinen ihminen maan päällä, jolla on mitään oikeutta antaa mulle neuvoja, varsinkaan mitä tulee lapsiin ja perhe-elämään! Se on itse aiheuttanut itselleen kaiken paskan. Ei se oo mun vika, että se on käyny panee tyttöj ilman suojaa ja ne on tullu raskaaksi ja päättänyt pitää lapsen. Mä oon ihan tarkasti tiennyt mihin mä ryhdyn, ja edelleen, kyllä mä tiedän että yksin se on vaikeeta, mutta mulla on erinoimainen tukiverkko allani plus, lapsella on isä. Isä joka on rakastava, huolellinen, tunnollinen ja OSAA OTTAA VASTUUTA. Jari sano mulle että se toivoo että mulla on joku jolle soittaa että tulee auttaa mua kolmen aikaa yöllä, ku mun pää ei enää kestä vauvan itkua. Just joo. soitanpa sille sit, Jarille. Sillä on kokemusta. "Meillä oli ihan vitun rankkaa, vaikka meitä oli kaks.." Mitä sitten? Kiva että oot huolissas ja "välität", mutta ei tartte alkaa heti kaataan mun unelmia ja toiveita. Jari tietää miten paljon mä tätä haluan. Jos se haluaa auttaa tai tukea mua, niin voi sen tehä toisellakin tavalla..

Jotenki millään ei ole mitään väliä enää. Se on minä ja Sintti, nyt ja aina. Mitään muuta en ole ikinä toivonut. Elämäni muuttuu, eikä se ole paha asia. Saan uutta perspektiiviä elämään ja osaan suhtautua eri tavalla tiettyihin asioihin. Elämäni tavoite on tulevaisuudessa lapseni onnellisuus. Minä olen kakkosena, laspeni ykkösenä ja kaikki muut meidän jälkeen.

En tiedä mikä on tän tekstin pointti, mutta jotenki halusin vaan kirjottaa. Haluan että kaikki tietää miten onnellinen mä oon. Vaikka mulla on iso ikävä vanhoja aikoja ja hetkiä ja haluisin että jotkut asiat ois niiku ennen, mikään ei saa mua katumaan tätä mitä nyt teen. Mulla on uusi elämä alkamassa ja mä niin toivon että kaikki mulle tärkeät ihmiset pysyvät mun mukana. Mun ja lapseni mukana. Haluan jakaa tän tunteen ja kokemuksen ihmisten kanssa, joita mä rakastan. Jos jotakin ei kiinnosta, voit mun puolesta suksii niin syvälle vittuun että työnnyt ulos punapersepaviaanin perseestä. Ei pahalla.

Jätetään tää tällä kertaa tähän. .

<3:lla J-Love

Itsekö aiheutettu kipu?

Mä olin 15v. Helsingin keskustassa juhlimassa koulun päättymistä. Tyttöjen kanssa siideriä juoden laulettii My heart will go on sydämemme kyllyydestä ja hauskaa oli. Tarkkaan en muista mistä tämä tuli, mutta kun kävelin katua pitkin kuulin jonkun kysyvän jonkun puhelinnumeroa. Yht äkkiä mun kaveri kiljas mulle että "Jossu hei, meinaatko vastaa tolla kundille?!" Käännyin ja näin hänet. Siinä hän seisoi. Nuori, 18v kundi. Söötti ku mikä ja se pyys just mun numeroo. Tottakai annoin. Siis numeron. Sen jälkeen en enää häntä nähnyt. Joskus se soitteli mulle öisin ja juteltii monet tunnit, mutta ei muuta. Se viiltää sydäntä tänäkin päivänä kun miettii miten erilainen mun elämä vois olla jos oltais nähty. Tai jos en ois ikinä tavannutkaan häntä. Meni varmaa kolme vuotta. Yks ilta olin kaverilla nauttimassa vinkkua ja juoruumassa elämästä. Kaverin exä soitti sille. Just oltii puhutti vanhoista ihastuksista yms, mäki olin maininnu tän mysteerisen kundin steissiltä jota en ikinä enää nähnyt. Kaveri puhu puhelimessa tunnin verran ja sit jatkettiin. Reilu puol tuntia oltii taas parvekkeella istuttu ja sit mun puhelin soi. Oletin tottakai että se on mun oma mies ku se oli kotona naapurissa pelaamassa. Ei ollu. Numero oli tutematon, mutta vastasin. Oli kuitenki viikonloppu.
"Moi."
-"Moi."
"Onks siel Johanna?"
-"On."
"Mitä kuuluu?"
-"Ihan hyvää ku viinaa juo. Mitä itelles?
"Hyvää. Tieksä kuka tääl on?"
-"En."
"Jari." (nimi muutettu(toistaseks))
-"Oikeesti? Mitä hittoa! Mistä sä oot mun numeron saanu?"
"No aina se on mulla ollu."
Siinä sit hetken tuli juteltua ja sit sovittiin että nyt nähdään. Se tuli hakee mut kaverilta ja vei kotiin. Sen pienen hetken aikana kerittii puhuu hyvin paljon. Se sai tietää että mietin ero nykyisestä ja että olen ajatellut häntä, Jaria, yllättävän usein. Sanoin että vielä en pysty mihinkää kun olen suhteessa. Päädyttiin siihen että mä otan yhteyttä kun tilanne tulee.
      Jotenki mulle tuli jo tästä hirveä morkkis, mieheni kun oli aika mustasukkanen. Päätin siis seuraavana päivänä kertoa hänelle että "vanha kaveri" soitti ja se on jätkä ja et ehkä nähää yms. Ei siinä pitäis olla mitää väärää. Niin mä luulin. Samana iltana mieheni poisti Jarin numeron ja viestit puhelimesta. Itkin itseni uneen sohvalla sinä yönä.
Meni taas aikaa. Kaverin kaa etsittiin koko stadi läpi ja jopa vantaata. Etittii sitä punaista primeraa joka mut sinä yhtenä yönä vei kotii. Ei näkyny. Olin täynnä pettymystä ja surua. Reilu vuos myöhemmin jätin mieheni..

Olin saanut oman kämpän ja elin ihan normaalia elämää omassa kodissa. Erosta oli kulunut reilu vuosi. Kävin töissä, olin ystävieni kanssa ja pidin hauskaa. Mä osasin nauttia elämästä. Aurinko paisto keskellä kesäpäivää ja fiilis oli loistava. Puhelin piippaa. Saan tekstarin..
"Moi.Piti kysyä että oliko sulla kuvia jossain?"
Kuka vittu tää nyt oli. En sitä heti tiennyt enkä tajunnut, mutta Jari se oli. Se selvis siinä kun muutama tunti tuli tekstailtuaa. Mulla oli samalla viikolla alkamas kesäloma. Mä tiesin että tässä on nyt jotain. Se joo laitto viestiä väärään numeroon, mutta kohtalo puuttui siihen. Ei se muuten voinut mennä noin. Me nähtiin samana iltana jo. Ja saman viikon perjantaina. Ja lauantaina. Meni päiviä. Oli hauskaa. Ihastuin. Seksi tuli vasta muutaman viikon jälkeen. Tunsin olevani jälleen siinä ihanassa tilanteessa, jossa tuntuu että mikään ei ole mahdotonta. Siinä tilanteessa, missä tuntuu että vihdoin joku osaa arvostaa sua ja joku on sun kanssa joka nauraa sun kanssa ja nauttii sun seurasta. Olin aivan sekasin. Onnesta. Hullua, tiedän. Kerroin ystävälleni että tää Jari löys mut taas ja mä muistan ku se sano mulle että "Teidät on NIIN tarkotettu yhteen!" Mäki jopa kerkesin luulla niin. Meni taas viikkoja ja yht äkkii Jari vaa päätti laittaa välit poikki. Ilman syytä. Meillä oli jo ollut yks tilanne. Se ei ollut kertonut että sillä on muksu. Ei se mua sinänsä haitannu, sanoin vaa että kertoo mielummin heti mitä pitää tietää, nii ei tartte kenenkää itkee sit. Eipä kertonut. En ihan kaikkea viitsi teille kertoa, kyse on kuitenki mun aidoista tunteista ja elämästä. Voin vaan sanoa, että olin jo tietyistä syistä tässä vaiheessa pahasti langennu tähän mieheen ja pahassa pulassa, henkisesti.
Sinä iltana kun Jari meinas laittaa välit poikki, pakotin hänet juttelee mun kaa. Kertomaan että mikä painaa. Hän oli kuulemma niin hajalla, eikä halunnu satuttaa ketää. Me juteltiin. Sillä olikin toinenkin muksu toisen naisen kans ja sillä hetkellä avovaimo kotona. Minä olin se toinen nainen. Olin antanut itseni retkahtaa mieheen, jolle olin pelkkä pano. Ei kyllä mennyt kauan, kun en ollut enää edes sitä. Olin sille vaan nainen, joka on hyvä suustaan, jos ymmärrätte mitä meinaan.. Olin menettänyt kaiken. Olin niin pahasti tunteiteni vallassa että annoin homman jatkua.
Joka ikinen ilta, kun Jari lähti, laitto ulko-oven kiinni, minä murruin. Murruin kirjaimellisesti polvilleni eteisen lattialle ja itkin. Saatoin itkeä ikuisuuden, jonka jälkeen siiryin sänkyy lyömään itseäni koska olin niin tyhmä. Annoin sen miehen käyttää mua hyvkäseen joka kerta. Mä en ikinä saanu mitää. Okei, kymmenestä kerrasta mä sain ehkä kerran. Jes. Mutta mä olin rikki. Se oli aina sitä. Se haki mut baarista, vei kotiin, sai mitä halus jä lähti. Kerran se tuli, otti pari kaljaa ja jäi yöks. Kerran. Mut en voi varmaks sanoo että oisin sillo saanu mitää. En edes aamulla. En halia, suukkoa, kainaloa. En mitään. Sit se taas lähti. Eikä viikkoon kuulunu. Mut sit taas ku teki mieli, sillo oli hyvä olla kiva mulle taas. Ja minä tyhmänä menin aina lankaa. AINA! Miten joku nainen voi olla niin säälittävä? Tyhmä? Raukka? Mä tiesin että sillä on nainen! LAPSI! Niin jatkan silti. Kuvottavaa. Olen kuvottava!
Meni puol vuotta. Tuli vuosi täyteen. Reilu vuoden jälkeen, me juteltiin taas. Vakavasti. Eli minä olin kännissä ja puhuin ja se ajo ja kuunteli ku ei voinu muutakaan. Sillo se kerto että sen avovaimo oli kuulemma antanut sille luvan käydä vieraissa. Jarilla oli siis lupa käydä tunkee mulkkunsa mun suuhun, ja muiden, aina sillo ku huvitti. Se tyttö on mua vissii noin kaks vuotta nuorempi, ja niitten poika on jotain vajaa kolmen vanha kait. Kuka, itseään kunnioittava nainen siinä iässä ja elämäntilanteessa, antaa miehellensä luvan käydä duunaa muita naisia? Se menee vähä yli mun ymmärryksen. Se ei silti poistanu mun tuskaa ja kipua. Se pahens sitä. Luulin, että voisin uhkailemalla, päästä jarista eroon. Jos uhkailisin että kertoisin sen naiselle, sen ois pakko unohtaa mut. Tilanne oli meinaan niin paha jo, että mun normaali elämä kärsi siitä. Sain unilääkettä jotta pystyisn nukkumaan jotta jaksaisin käydä töissä. Elämäni oli yhtä helvettiä. Rakastin miestä, joka ei osaa rakastaa. Ei edes itseään. Tajusin että ei tää voi enää jatkua. Päätin tehä lopun siitä.

Nyt, tänään siitä on kaks vuotta kun sain tietää naisesta ja lapsista. Ja arvatkaa mitä? Olen edelleen samassa tilanteessa. Näin Jarin viimeks sunnuntai-yönä kun hain sen malmilta. se tuli mun luo ja jollakin vitun kierolla tavalla se sai taas mitä halus. Sit se halus kotii. Vein sen sen taloa lähellä olevalle dösärille ja kaasutin pois. Käännyin lähimmälle parkipaikalle ja pysähdyin. Nyt riitti. En enää kestäny. Otin puhelimen käteen.
"Moi."
-"Mitä vittua Jari?! Mä en jaksa. Tää mitä sä teit tänään osoittaa sen että sä et vaan tajua. Joo, mulla on tunteita mutta olen yrittänyt sulkee ne pois, mutta enää en pysty. Oman elämäntilanteeni takia mä teen tän nyt. Jos mä en saa sua sen verran kun haluan ja...
Tunsin kuinka kyyneleet tulvii silmiin, miten kädet ja ääni alko tärisee. Aloin voimaan pahoin.
"...Jos en saa susta sen verran mitä tarvitsen ja haluan, en halua sua enää ollenkaan mun elämään."
Ekaks se naurahti. Kuulen sen vieläkin päässäni. Se oli sellanen nauru et "Joopa joo, älä viitti nyt hei", mut sit se tajus. Sovittiin että puhutaan illalla.
Tässä mä nyt istun, kotona sohvalla yksin. On torstai ilta. Eikä miehestä oo enää kuulunu mitään. Se välttelee mua. Ei oo viesteihin vastannu. Miks? Kertokaa te? Mitä se pelkää? Että menettää hyvän suun? Se on menettänyt jo. Mut mikä motiivi sillä on? Se tekee näin, koska se voi.. Mut arvatkaas mitä? Se on loppu nyt. Se ei tiedä mitä sitä odottaa. Olen niin täynnä raivoa, surua, katkeruutta ja vihaa että enää en pelkää mitään. Se mies saa maistaa omaa lääkettään ja mä saan mun mielenrauhan, hinnalla millä hyvänsä.

Mä myönnän, rakastan sitä. Tekisin sen puolesta mitä vaan. Silti, mä vihaan sitä. Vihaan itseäni koska en voi vihata sitä. Puhunko sekavia? Ehkä. Kukaan ei voi ymmärtää mitä oon joutunu kestää, jos ei ole itse kokenut samaa. En halua puolustella itseäni, mutta vajosin liian syvälle tunteisiin ja siks mä oon tehny niiku tein. En ole ikinä ollut näin surullinen kuin olen nyt. Jarin teot on täyttänyt mut vihalla ja epäluullolla ja epäuskolla miehiä kohtaan ja rakkautta kohtaan. Se vaan osaa sanoa oikeat sanat. On mulla ollut miehiä Jarin aikana tottakai, mutta niilläkin on ollut suurimalla osalla puoliso kotona. Mutta kaikista niistä miehistä, Jari on ainoa joka on jäänyt. Miks?
Haluan kait vai saanoa teille, että tunne ei aina ole oikeessa. Mä kuljen tunteen mukana ja siks olen tässä jamassa. Reilu kuukauden aikana olen itkeny joka päivä. Välil vähemmän ja välillä..noh, vähä enemmän. Välillä kannattaa kuunella ystäviensä neuvoja, ihan oikeesti. Mun ystävät näkee mitä Jari on mussa saannut aikaseks, eikä se ole kaunista katseltavaa. En vielä tiedä miten tää tarina päättyy, mutta tämä on mun elämäni, vain minä voin sitä elää. Kaikki tässä tekstissä on totta, mutta paljon jätin kertomatta.
Mä teen tästä lopun. Ei mee kauan. Se on nyt tai ei koskaan.

Johanna kiittää.

Onko täydellisyyttä olemassa?

Kaikilla on oma käsitys siitä mikä on täydellinen. Täydellinen päivä. Täydellinen kakku. Täydellinen taulu. Täydellinen mies. Onko sellasta edes? Siis sitä täydellistä miestä? Tuskin. Tai muutenkaa täydellistä ihmistä. Kun katotaan mainoksia, niin siellä on naisia jolla on pieni ja piukka peppu, silee vaatsa, hyvät tissit ja "täydelliset" hiukset. Se asia mikä meiltä yleensä jää tajuamatta, on se että kaiken ton saavuttamiseen on menny, ei vaan sen yhden päivän valmistelut, vaan lähes koko elämä! Meikit nassuu, voiteet vartaloon, pidennykset hiuksiin ja jopa vähä täytettä liiveihin. Ei se oo täydellisyyttä. Mikä on?
     Mulla oli yks työkaveri joskus. Ja mun mielestä hän oli täydellinen. Tasaisen ruskea iho, laiha ja tosi hyvässä kunnossa oleva vartalo, isot tissit (joo'o, kyllä tiedän ku kesällä sen näki aikas hyvin), "täydellinen" tukka ja kasvot muutenki niin symmetrisen kauniit että ei mitään rajaa. Hän oli mun mielestä täydellinen. Hänellä oli poikaystäväki joka kuvien perusteella oli aika täydellinen. Ainaki ulkoisen olemuksen perusteella. Kivat lihakset sanoisinko. Slurps. Mutta! Onko ne nyt sit niin täydellisiä kun luullaan? Piknikit kaivarissa? Itsetehtyhä juustokakkua mansikoilla ja ihme sorbetit mukaan? En minä osaa tollasia tehä. Eli mä en sit oo täydellinen?
En olekaan. Tiedän. Mulla on iso perse (mikä on kyllä aika hiton hyvä perse, vaikka ite sanonki), pienet tissit ja omasta mielestäni se 10 kiloo liikaa painoa. Mutta yritä vittu ite lopettaa röökinpolton tosta noin vaan ilman lisäkiloja! Ei ole helppoa. Ja korvikkeisiin minä en koske! Sama pätee seksiin. Jos en saa sitä itteään siltä jolta sitä haluan, niin oon sitten hitto soikoon ilman. En nyt tiie miten toi liitty tähän, mutta.. Mä oon mä ja jos ei seksi tule esille jokin on huonosti, hah! Olenko minä täydellinen ihmisenä? En. Onko kukaan meistä. Musta tuntuu että ei. Onhan ihmisiä jotka tekevät hyväntekeväisyyttä, ovat onnellisessa parisuhteessa, koti on nätisti sisustettu ja ystävät kadehtivat, mutta jossain vaiheessa tulee sellanen vaihe että kaikki sortuu. se voi tapahtuu  millä tavalla tahansa, millo tahansa, ja sen seurauksena et ole enää täydellinen.
      Otetaan esim rakkaus. Mies ja nainen. Ne rakastaa toisiaan. Sitten. Nainen tapaa sattumalta toisen miehen ja oho! Miten kävikään. Ne ihastuu ja yks asia johtaa toiseen. Kumpikin tekee asioita mitä ei saa tehdä, mutta kun sille ei voi mitään. Sä luulet että sulla on täydellinen puoliso, mutta paljastuuki, että ei se ole niin täydellinen. Eli se EI OLE täydellinen. Ääääk!! Mutta ei se sitä silti tahallaan tee. Vaikeita asioita. Mä en todellakaan ole täydellinen. Olen kaikkea muuta. Jos oisin täydellinen, en ois koskenut niihin kaikkiin sormustettuihin miehiin. En ois vieny kotiin niitä. Jos mä olisin täydellinen, moni muu nainen ois onnellisempi. se on kivaa elää tälläsen tunteen kanssa. Jos jonkun sormustetun miehen nainen musertuu, syy on todennäköisesti mun. En mä oo niin kiltti ku miltä mun äiti näyttää. Elämä on julmaa, eikä mikää täällä on täydellistä. Ostat "täydellisen" asunnon, mutta aina löytyy jotai mitä haluat muuttaa siinä. Sama pätee seurustelukumppanissa. Kaikilla on oma käsitys siitä mikä on täydellistä ja täydellisyyttä, mutta mikään ei oo. Minä en usko siihen. Olen nähnyt sen itse liian monta kertaa omin silmin.
   Täydellisyyttä ei ole olemassa.

J-love kuittaa. Puss

Muutos = Kriisi?

Tulee aikoja kun me halutaan jotain uutta. Kotiin halutaan uudet verhot tai uuden maton, tai sit tehdään vähä isompi vessaremontti. Tai sit tehdään vaatekaappiin täydellinen inventaario, kaikki vanhat vaatteet UFFiin tai kavereille ja laiheliinifarkuista jätetään kaapin perälle vaan yhdet parit.
Sitten on se, kun pohditaan mihin sitä on elämässään tultu. Mitä on rakkauselämässään ja työelämässään saavuttanut. Mikä on oma asema työpaikassaan ja missä se oli vuosi sitten. Ja sit päätetään että halutaan tehä jotain uutta ja mietitään miten päästään hippasen ylöspäin ns palkkalistoilla. Ja se rakkauselämä.. Edelleen sinkku, ihan niiku vuosiki sitten. Yksin en oo vaikka oon yksinäinen..eiku, menikö se just toiste päin? Yksinäinen en oo vaikka oon yksin? Mietitään mikä on se oma, henkilökohtainen numero. Seksikumppaneiden numero ja missä ajassa ne on tullut ja todetaan että "hitto mä oon lumppu". Tai miehenä et "Voi jumalauta mä oon kova panomies!"

Tulee se vaihe, jolloin halutaan jotain uutta. Muutosta elämään. Mitä silloin pitää tehä? Odottaa että se vaihe menee ohi, vaiko oikeesti tehdä jotain. Uus työpaikka ei oo mikää helppo asia, kuten ei myöskää muutto esim uuteen kaupunkii, mutta ei ne mahdottomia ole. Jotainhan on pakko tehä jos tuntuu että kaikki mitä näät muistuttaa vaan kaikesta paskasta. Ei ihminen voi elää jos joka helvetin patsas ja puu pihalla tuo mieleen "sen illan mitä ei ois ikinä pitäny tapahtua" tai siitä "miehestä joka repii sun sydäntäs repäleiks". Mihin muutokseen ihminen on oikeesti valmis? Uskaltaako muuttaa toiseen kaupunkii jossa ei tunne ketään? Uskaltaako alottaa uuden elämän jopa uudessa massa?

Sanotaan että pitää elää unelmaansa, eikä unelmoida elämäänsä, mutta aina se ei ole niin helppoa. Välillä tekee väärän päätöksen oikeasta syystä, tai sit oikean päätöksen, väärästä syystä. Ja se kun selviää vasta kun on liian myöhästä, yleensä. Elämä kun on vaan päätöksiä täynnä ja ne pitää tehä yleensä järjen pohjalla, mutta silloin kun on niiku minä, eli tunne-ihminen, sitä tekee väärät päätökset vääristä syistä, ja siitä kärsii jopa muutki kun vaan minä.

Se on vaan niin, että elämä on hiton vaikeeta, se on se kuoleminen mikä on helppoa. Meidän jokaisen pitää elää eämäämme niiku itse halutaan ja ottaa mukaan parhaimmat muistot ja hylkää ne paskimmat (jos joku siihen pystyy niin saa antaa vinkkejä koskä hitto mä oon yrittäny, mutta epäonnistun koko ajan).
Ja mä tiien että meillä jokaisella on heikkoja hetkiä, mut eiks niitten pitäis olla just sitä? Hetkiä? Ei kuukausikaupalla kestäviä kausia? Mä jatkan nyt elämäni suunnittelua ja ämpärin edessä päivystämistä..

Tunteella J-Love<3

Tulee, tulee, tulee.. KEVÄT!

Elämä on kyl niin ihmeellistä. Miten se heittelee ja kiertelee jatkuvalla syötöllä. Ikinä et voi tietää mtä vastaan tulee tai mitä tapahtuu. VÄÄRIN! Yksi asia on varma, kevät on tulossa!! Jee!!

Se tunne ku aurinko ekan kerran pitkän ja kylmän talven jälkeen oikeesti lämmittää, niin silloin tietää että kyllä se elämä voittaa kuitenki. Vaikka kuinka pahasti ois elämä potkinu päähän menneen syksyn ja talven aikana, niin kyllä se aurinko tuo kevään mieleen ja sitä mukaan myös tosi paljon muuta.. ;)
Ihmiset alkaa hymyilemään, kauppoihin tulee kesämekot, hameet, topit, sandaalit ja bikinit jne myyntiin. Naiset alkaa taas käyttää pelkästää leggareita housuina toppahousujen sijaa, ja toppatakki vaihtuu nahkarotsiin jälleen. Myös ne rumat feikkiUgit (ja aidot) joutaa takasin kaappiin ja tilalle tulee erilaiset lenkkarit, saappaat ja bootsit. Ja sitten ne miehet.. Ai että..

Hirwween ihanat miehet ottaa myös vähä vaatetta pois. Ne hirween kamalat toppatakit jää naulakkoon kun tilalle otetaan se ohuempi, tyylikkäämpi rotsi. Pipoakaan ei enää tarvita ja miehet pääsee laittaa taas tukkaa siisisti ku lähtee ulos. Mikä on sen piristävämpää ku joudut hetkelliseen kohtaamiseen tyylikkäästi pukeutuneen ja hyvälle tuoksuvan miehen kanssa. Ah! Hirween nätti jajaja oikein paljon haluja herättävä kokemush. :P

Kevät on sitä aikaa kun hormoonit alkaa hyrrää ja ihmiset alkaa jälleen panostaa itseensä ja siihen, miltä näyttää muiden mielestä. Mikä on tavallaan hyvä, koska faktahan on se, että jos sä oot hyvässä kunnossa ja näytät siltä että pidät itsestäs huolta, muutkin huomaavat sut ja siitä seurauksena sun tuskin tarttee istuu yksin kotona. Voit esim olla jonkun hirween kivan jaajaajah kuuman kollin kanssa vaikka kahvilla (sängyssä) tai kaljalla (panemassa) ihan vaa ottamassa rennosti  (kauheeta rynkyttämistä).

Tähän aikaa vuodesta alkaa myös taas naisten fantasiat herää eloon, mikä tarkottaa sitä, että päiväunelmointi kasvaa prosentuaalisesti huomattavasti ihan hetkessä. Kaikki alkaa kattelee ympärille, jopa ne jotka on parisuhteessa, usko pois, kyl se sun ukkos salaa himoitsee sitä työkaverin vaimoa, tai lähikaupan kassaa. Mut ei siinä ole mitään väärää! Se on ihmisen luonto himoita kiellettyä hedelmää! Kuhan EI tee fantasioistaan totta, varsinkaa ilman oman puolison lupaa.. Kaupan kassalla myyjä väläyttää flirttailevan hymyn kera vihjailevan katseen ja kokeilee, saako hän komean miesasiakkaan hymyilemään kenties takaisin. Muun muassa tälläisiä pieniä päivän piristyksiä kevät tuo tullessaan.. Aah! Niistä huonoista puolista, kuten koiranpaskoista ja loskakeleistä ei puhuta. Paitsi että menkää kaikki ostamaan kumppareita! Niitä on kaikennäköisiä ja ne on hirrwweeeen nättejä jaajaajaa oikein käytännöllisiä vesikeleillä! :P

Odottakaa vaan mitä kesä tuo mukanaan..Uuh ja aah! ;)

<3:lla J-Love Puss