Avautumispakko..!

Mulla hajoo pää! Tuli pakottava tarve päivittää statusta fb:ssä, mutta en tiennyt mitä laittaa. Aamu alko "pienellä" muistutuksella Jarista. Ei siinä vielä mitää mut kävin eilen lääkärissä näyttää tätä mun selkää (mikä oli muuten ilmeisesti noidan-nuoli), ja se käynti muuttui vähä niiku terapeutti-istunnoks. Olen aikasemminki käyny samalla lääkärillä juttelemassa mun "pahasta olosta", mikä ei siis oo johtunu raskaudesta. Ja nyt hän sit kyseli mitä mulle kuuluu ja miten on menny. No oli sitten puhetta lapsen isästä ja tottakai Jarista. Tuntu niin oudolta avautua taas siitä. Puhua asioista jotka olin jo yrittäny unohtaa ja kätkeä salaiseen lippaaseen. Se lääkäri kysy multa millanen meijän suhde on (oli), ja en oikee osannu vastata siihen. Oli se hyvä sillo ku se oli..hyvä, mutta eihän meillä mitää varsinaista suhdetta ikinä ollu. kuhan nyt vaa nähtii ja puhuttiin. Alussa siis puhuttiin. Lopussa ei tehty muuta ku riidelty.
   Mun täytyy myöntää jotain teille. Tätä en ikinä kertonu Jarille. Ehkä se ties jo, tai sitten ei.. Mä sanoin Jarille että olen yhdessä lapsen isän kanssa, mikä ei pitänyt paikkaansa. Valehtelin myös Jarille että ollaan menty kihloihin. Eihän sekään siis ollut totta. Nyt joku miettii että miksi? Miksi valehtelin? Mä tein sen testatakseni niin Jaria kun myös itseni. Ajattelin että jos mulla on sormus sormessa, Jari tajuais mitä se tekee ja aiheuttaa mulle vaan pahaa asettaessaan mut hankalaan tilanteeseen. Joo, vaikka en kovin ihanasti puhunukaa lapsen isästä, oletin silti että Jari ois vähä alkanu ajattelee, mutta ei. Voin kyllä sanoa, että ne meijän viimeiset kuukaudet ei ollu niitä parhaimpia.
     
          Se lääkäri keskusteli mun kanssa näistä asioista ja näytti ymmärtävän oikeesti, miltä musta tuntuu. Outoa. Ihan ku se oikeesti välittäis. Se oli erilaista. Sitten..sitten se lääkäri kysy yhen kysymyksen. Se yks kysymys, jota olen pakoillut . Vältelly ku ruttoa. En halua myöntää sitä. En halunnut sillo enkä halua nyt. Mutta pakko se oli. Se kysy multa "Onko sulla ikävä sitä?" Mun sydän varmaa lakkas lyömästä hetkeks. Näin silmissäni Jarin seisovan mun edessä. Puhumassa mulle, kattomassa mua silmiin. Näin sen olevan läsnä. Se oli hirvittävää tajuta, miten todelliselta se tuntu. Katoin ulos ikkunasta ja pidättelin kyyneliä kaikin voimin. Hengitin syvään, katoin lääkäriä silmiin ja vastasin "Kyllä." Näin miten sen lääkärin ilme muuttui sääliväksi ja jopa hieman surulliseksi kun hän tokaisi "Mmmh.." Tiedän että en voi ikävöidä sitä kun se on ollu mun vierelläni yms, koska se ei ole ikinä ollut mun vierellä. Yhden yhteisen yön ollaa vietetty. Mulla on ikävä sitä mitä meillä oli. Mulla on ikävä sen silmiä, huulia, ääntä, tuoksua. Sen olemusta mulla on ikävä. On mulla ikävä sitä ihmistä. Niin ikävä että sattuu. Olen kuitenki voiton puolella. Helpolla tästä ei selvitä, sen tiedän, mutta nyt on jo mennyt reilut 6 viikkoo ilman että ollaan oltu tekemisissä. Puoltoista kuukautta. Se on vitun pitkä aika. Olen pari kertaa ollut pelottavan lähellä murtumista. Sillo ku se ns ikävä iskee pahimmillaan, olen jo melkein laittanu sille viestiä. En edes tiedä vastaisko se jos mä tekeisin niin. Tai jos soittaisin.En tiedä onko sillä edes mun uutta numeroa. Tosin, se on vaa nyt hetken käytössä. Että jossain vaiheessa mä otan kyllä mun vanhan numeron käyttöön taas.

        Tuli vaan mieleen yks juttu. Me puhuttiin Jarin kaa sillo yks ilta ku hain sen sieltä malmilta ku se oli juonu. Tai oikeestaa se puhu. Se puhu siitä, miten mä en tuu ikinä pääseen siitä eroon. Miten minne ikinä mä muutanki, se tulee aina löytämään mut. Ja jos vaihdan numeroa, se saa senki. Se sano muistaakseni että se ei halua tai voi elää ilman mua. Neki sanat, pelkkää paskapuhetta. Paskaa! Tässä sen vaa näkee miten raukka se on. Otin ekan kerran sen uhkailu-kortin esille sillo ku sen viestin laitoin. Se oli ensimmäinen kerta. Ja heti, se luovuttaa. Jos sillä kert on ollut lupa käydä köyrii muita, niin eihän sillä pitäis olla mitään pelättävää. Eihän? Paskat sillä mitään lupaa ole ollu! Seki ollu pelkkää paskapuhetta! VITTU!! Hitto että mä oon ollu tyhmä! Oon niin vihanen, surullinen ja katkera sille äijälle että ei oo tosikaan. Mulla on sisälläni ihminen jota rakastan nyt jo enemmän kun mitään muuta, mutta silti se äijä pyörii mun päässä. Haluan vaan että aika menee eteenpäin. Haluan että tää menee ohi. Toivon ja haluan että joskus me voidaan nähä taas ja olla väleissä. Ehkä me tarvitaan vaan taukoo jotta ainaki mä saan mun tunteet pois. ois se kiva jos esim ens kesänä vois nähä tj. Eli suomeks sanottu jos se ois taas mun kännikuski, hah! Nojoo, päivä kerrallaan. Ja uskokaa, ei tää jää tähän. Tää olo ei helpotu hetkessä. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, kaipaan silti sitä kusipäätä. Elän silti elämääni, niinkun haluan. Vaikka luultavammin kaikki sen puheet on ollu pelkkää paskapuhetta, toivon että asiat muuttuu paremmaks. Toivon että se muuttuu paremmaks. En halua ikävöidä sitä. En halua!
Äääk! Nyt loppu! LOPPU!! (tältä erää) Palaan taas jonkun uuden aiheen kanssa.

Heippa!