Ero - Miten siitä selviää?

Olet onnellinen. Rakastunut! Ensimmäinen vuos on ihanaa ja ollaan jo puhuttu yhteen muuttamisesta. Noh, hankitaan se asunto. Ollaan töissä ja elämä vaikuttaa lähes täydelliseltä. Sitten alkaa illat menee niin että toinen on koneella ja toinen makkarissa lukemassa. Kauppaa mennää erikseen ja kummatkin hengailee omien kavereidensa kanssa, mutta yhteisessä porukassa ollessaan, ei näytetä että jokin on pielessä. Vainoharhaisuus alkaa valtaa mielen kun puoliso onki yht äkkiä yön poissa kotoolta ja aamulla tullessaan sanoo olleensa kaverilla. Sitten ilo vasta alkaa kun saatki jonkun ajan päästä tietää että jonkun akan luona se on ollu. Kukaan ei kerro mitä on tapahtunu kenenki välillä ja välttelevät aihetta minkä pystyy. Mies joutuuki työttömäks mokattuaan töissä aivan totaalisesti ja sit olet siinä yksin: yksi nainen, jonka pitäis pitää taloutta pystyssä omin voimin. Mies ei tee mitää ja päästää vielä kaverinsa saman katon alle asumaan koska "sillä on vaikeeta". No hitto vie, ei se ole ainoa! Sit alkaa päivittäinen riitely ja kinaaminen. Ei enää puhuta toisille, ei kosketuksia, ei mitää yhteistä, ei edes seksiä. Hyvä ku samassa sängyssä nukutaan.
Sitten tulee se hetki. "Sinulle on yksi uusi sähköposti" ja siinä se on; minun oma asuntoni! Sanoin jo aikasemmin miehelle että jos ei toi toinen jätkä lähde, niin minä lähden. Ja niin sinä kävi, minä lähdin. Neljän vuoden suhteen jälkeen koitti se hetki että olin saanut tarpeekseni. Muutin omaan, ensimmäiseen asuntooni ja pari viikkoo sen jälkeen jätin mieheni. Huonekaluja itelläni ei ollut, joten jouduin elää muutaman viikon vuodesohvan ja pahvilaattikkojen kanssa. Maksan edelleen sitä lainaa pois minkä jouduin ottaa et sain itselleni oman sängyn, sohvan, ruokapöydän sun muut tarpeelliset. Mut ainaki sain itse valita! Tein asunnostani juuri sellaisen kun itse halusin! Mutta olin yksin..Paitsi oli mulla kissani, Rocky. Hankittiin se exän kanssa yhdessä, mut minä otin sen mukaani, koska se ois varmaan nääntyny nälkää niitten jätkien kanssa..
   Ero..se oli tähän asti vaikeinta aikaa elämässäni, mutta paras päätös minkä olisin voinut tehdä. Lääkäriin en mennyt, mutta hyvä ystäväni totesi että olen pahasti masentunut. Ja nyt, kohta kolme vuotta myöhemmin huomaan sen itsekin että olin. Melkein vuoden verran itkin lähes joka ilta itseni uneen. Yli puol vuotta eron jälkee en halunnut nähdäkää toista miestä lähelläni. En pystynyt kuvittelemaan itseni kenenkään muun kanssa kun entisen mieheni. Kun sitten vihdoin pääsin baarin ja uskalsin ottaa kontaktia miehiin, tapasin ihan mukavan tyypin. Mutta ei, ei siitä mitään tullut. Oli ihan kivaa olla kainalossa kyllä, mutta mitään seksuaalista siinä ei ollut, mun osalta ainakaan. Yhteiset yöt meni nukkuessa. Kun tajusin että teen väärin itselleni ja tälle uudelle miehelle, sanoin hänelle niin, ja mitä kävikään? Hänen mielestään "en ole päässy yli exästäni" ei ollut tarpeeksi hyvä syy niin sanottuun eroon. Vaan tää tulee yksi lauantai-ilta koputtaa oveen. En avaa. Jätkä alkaa hakkaa oveen ja huutaa postiluukusta. Ja tää tapahtu 12 aikaa yöllä! Siellä se kilju tunnin verran kunnes tajusi lähteä pois. Sen jälkeen en ole kuullut mitään siitä tyypistä, luojan kiitos.
Mitä kaikkea sitä tuleekaan tehtyä eron jälkeen? Vaikka ja mitä! Miten siitä pääsee yli? Mun vastaus on ajan kanssa. Vaikka se onki klisee, mutta se on totta. Ystävät tukevat ja kun aika menee, tulee uusia ilon- ja suruaiheita. Ei sitä loppuelämäänsä jaksa murehtia ja itkeä sen yhden miehen perässä, kun maailmassa on niin monia muitakin!
    Mutta mennäänpähän siihen mitä tapahtuu naiselle eron jälkeen. Tai mitä tapahtu mulle. En halua pelotella ketään, haluan vaan että ainaki naiset tietää sen, että kyllä erosta selviää. Olenhan minäki vielä hengissä! Mut se pahin on se eka vuosi.. Kun tulee erosta eka vuosipäivä. Ensimmäinen joulu ilman sitä toista. Ensimmäiset synttärit ilman sitä toista. Minä ainaki jouluostoksilla kun olin, niin ajattelin "tälläsen oisin sille yhelle voinu ostaa lahjaksi". En epäile yhtään että ystävilläni meni hermot. Aina kaikki oli minusta ja erostani. Miten vaikeeta minulla on. Miten paljon ikävöin sitä ja miten se ei tajua että rakastan sitä! Itsehän minä sen olin jättänyt herra jumala!

Iltaisin oli vaikeinta. Ahdisti. Pelotti. Yksin makasin sängyssä. Yksinäisyys, se oli pahinta. Joutui olemaan ilman ketään. Kyyneleet valuu enkä ollu varma selviänkö huomiseen. Hengitys ei kulkenut kunnolla ja tuntui monta kertaa että nyt kuolen tähän itkuun. Kerran kävikin melkein niin. Kaveri ja sen miesystävä joutuivat kantaa minut autolle ja ihan kotiin asti. Se oli mun pahin romahdus. Haukoin henkeä monta tuntia ja vaan itkin. En edes sänkyyn päässyt. Istuin sängyn vieressä lattialla pää polvien välissä parkuen niin pahasti että varmasti naapuritkin kuulivat. Ystäväni mies istui sängyn reunalla ja silitti olkapäätäni ja hyssytteli, sano että kaikki on hyvin. Eipä tainnu olla, mulla ainakaan. Ystäväni istuu toisella puolella ja sanoo miehellensä että ei tiedä mitä pitäis tehdä, soittaako ambulanssi, hankkia rauhoittavia vai mitä. Jokunen tunti myöhemmin saivat minut nostettua sängylle ja tovin kulutta oletan että vaivuin uneen, koska en enää tuntenut mitään. Aamulla oli tyhjä olo. Helpottunut olo. Siitä lähti minun parantumiseni liikkeelle.
Erostani on tosiaan kohta kolme vuotta, mutta edelleen mietin ex-miestäni. Tottakai. Vietin hänen kanssaan kriittisimmät vuoteni, teinivuoteni. Rakastuin ja luulin että tämä jatkuisi hautaan asti. Väärässä olin. Mutta olen päässyt yli ja eteenpäin. Uusia miehiä on ollut, tullut ja mennyt, mutta vielä ei kukaan ole tullut jäädäkseen. Mutta se on taas ihan toinen asia. Haluan vaan sen sanoa, että se pahin romahdus tulee jossain vaiheessa, mut sen jälkeen voi alkaa rakentaa elämää uudestaan. Ja paras lääke ero-ongelmiin on hyvä ystävä ja viini!
"Siskot, pysykää lujana!" :) <3